Maija Rautavaara

Paljastan näin julkisesti jotakin noloa. Joku ehkä arvioi, että olen tehnyt ratkaisun hätiköiden ilman, että olen ottanut selvää asioista. Toisaalta ratkaisin tilanteen luovasti se jälkeen, kun huomasin hölmön virheeni. Saattaa olla, että meille ei tämän jälkeen tulla enää päivälliskutsuille, jos tämän sattuu lukemaan.

Meille oli tulossa ystäviä syömään. Ajattelin tarjota uunikalaa ja perunamuussia. Siitä pitivät myös siihen aikaan pienet lapseni. Olin usein maustanut kalaa lorauttamalla sen päälle kypsennysvaiheessa valkoviiniä. Tällä kertaa ei valkoviiniä ollut, mutta kaapissa sattui olemaan eräs toinen tuote, jota sen suurempia pohtimatta kaadoin kalan päälle. Maustoin kalan valkoviinietikalla. Virhe. Kun kala oli kypsä ja avasin uunin luukun, lemahti etikan löyhkä keittiöön. Minua harmitti. En halunnut heittää arvokasta ruokaa pois, joten ratkaisin tilanteen niin, että huuhtelin kalan keittiön hanan alla, maustoin sen uudelleen ilman valkoviinietikkaa ja laitoin vielä hetkeksi uuniin.

Ruoka oli hyvää ja se maistui vieraille ja lapsille.

Kerroin tämän sen vuoksi, että se kuvastaa osaltaan niitä asioita, joita myös yhteiskunnassa tapahtuu. Asioissa tosin ei tehdä virheitä samalla tavoin täysin ottamatta selvää ja tekemällä hätiköityjä ja harkitsemattomia ratkaisuja. Mutta kehittämisen ja muutosten myötä saatamme kohdata ennakoimattomia tilanteita, jotka edellyttävät joitakin korjaustoimenpiteitä. Koko uudistusta ei tarvitse heittää roskiin, on vain huudeltava pois väärät osat ja lisättävä jotakin, jotta kokonaisuus paranisi.

Tämän syksyn aikana on käsitelty monissa kanavissa monesta eri näkökulmasta opetuksessa tapahtuneita muutoksia. Oppimistulosten heikkenemiselle ja lasten ja nuorten mielenterveysongelmien kasvulle on yritetty löytää syitä opetussuunnitelmasta, opetustavoista, opettajista, vanhemmista ja yhteiskunnan muista palveluista. Onko syy reseptissä, aineissa, kokissa vai kenties niissä, joille koko asia on valmistettu?

Päätin itsekin tarttua tähän aiheeseen. On tärkeää, että asiasta keskustellaan, mutta tässäkään ei ole mielekästä etsiä syyllisiä, vaan nähdä ongelmakohdat ja lähteä pohtimaan ratkaisuja niihin. Ei ole kovin helppo rasti, mutta silti, syyllisten etsimiseen en usko. Mikään taho ei tarkoituksellisesti tee ratkaisuja, jotka eivät ole lapsen tai nuoren eduksi.

Ymmärrän huolen lasten jäämisestä yksin oppimisessaan. Ymmärrän kritiikin, joka kohdistuu uudistuksiin. Ymmärrän uudistusten puolustuspuheenvuorot. Ymmärrän vanhempien huolen sekä sen, miten vanhempia koetetaan saada osallistumaan lastensa koulunkäyntiin. Ymmärrän myös sen huolen, jossa korostetaan, ettei lapsen koulumenestys saa olla riippuvainen perheen osallistumisesta, jotta lapset eivät joudu eriarvoiseen asemaan perhetaustastaan riippuen.

Opetussuunnitelmaan ja opetuskäytäntöihin liittyvät muutokset ovat tervetulleita. Onnistuessaan uudet käytännöt tukevat lapsen oppimista, oppimisen taitojen kehittymistä ja valmistaa oppimiseen tässä ajassa. Jokainen oppilas voi edetä oppimisessaan yksilöllisesti omien edellytystensä mukaisesti. Kaikkia asioita ei opiskella irrallisina oppiaineita, vaan ilmiöinä, jonka tutkimisessa lapsi on itse aktiivinen. Hän opiskelee kokonaisuuksia lukemalla, kuuntelemalla, etsimällä tietoa, tutkimalla ja kokeilemalla.

Mutta entä jos oppilaalla ei ole ”motii” (so. motivaatiota nuorten kielellä)? Entä jos oppilaan kapasiteettia kuormittaa jokin oppilaan omassa taustassa tai ominaisuudessa niin, ettei kykene toimimaan koululaisen tavoin? Entä jos oppilas tarvitsee oppimisen ja hyvinvointinsa vuoksi hyvin selkeästi rajattua fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista oppimisympäristöä ja itsenäisen tai itseohjautuvan oppimisen tavoite on yksinkertaisesti mahdoton?

Helsingin Sanomissa pohdittiin jälleen 5.12. tätä uutta opetustapaa ja sen toimivuutta. Jutussa yksilöllistä opetusta toteuttava opettaja oppilaidensa kanssa saivat suunvuoron. Tämä opettaja tietää mitä tekee.

Mutta onko uusi oppiminen yhtä tuttua kaikille muille opettajille, joiden tulisi toimia tämän uuden opetustavan mukaan? Oppilasta ei saa jättää yksin oppimisessaan, mutta on myös huolehdittava siitä, että opettajat eivät jää yksin uudistuksessa.

Tarvitaan koulutusta, ohjaamista ja jalkautumista ihan sinne koulujen arkeen tukemaan uusien toimintatapojen ja uuden opettamisen kulttuurin syntymistä. Kun uudistus jalkautetaan huolella, ei myöskään lapset ja nuoret jää ”heitteille” oman oppimisensa kanssa. On pystyttävä auttamaan jokaista oppilasta omien edellytystensä mukaisesti. On kehitettävä herkkyyttä nähdä, mikä on kullekin oppilaalle paras tapa oppia ja mahdollinen saavutettava tavoite, jotta jokaisella oppilaalla on mahdollisuus kokea onnistumisia. Tämä ei ole helppo tehtävä ja opettajalla on oltava mahdollisuus saada tukea havaintojen tekemiseen, pohdintoihin ja ratkaisuihin.

Tämän vuosikymmenen aikana erityisluokkia ja erityiskouluja on lakkautettu ja sen myötä jokaisella oppilaalla olisi mahdollisuus käydä koulua omassa lähikoulussaan. Koulujen on tarkoitus olla ympäristöjä, jotka ovat valmiita ottamaan jokaisen oppijan vastaan. Kouluissa onkin nykyään hyvin erilaisia oppijoita, joilla on hyvin erilaisia ja yksilöllisiä tarpeita. Yhdessä luokassa saattaa olla niin moninaisia pulmia, että opettaja on aivan uudenlaisten haasteiden edessä. Opettajalle ei ole yksinkertaista tukea jokaista oppilasta haasteineen sillä osaamisella, johon on saanut koulutuksen ja niillä resursseilla, joita koululla on tarjota. Moniongelmaisuus ja mielenterveyden pulmat ovat lisääntyneet, kuten olemme saaneet lukea. Voisi siis ajatella, että sen lisäksi, että opettajat ottavat uusia opetusmenetelmiä haltuun, heidän on samanaikaisesti selvitettävä hyvin moninaisia pulmia, rakentaa erilaisia oppilaita tukevia käytäntöjä ja tukea jokaisen erilaisen oppijan yksilöllistä oppimista.

Myös tässä opettajat tarvitsevat koulutusta ja tukea, jotta heillä on työkaluja toimia lasten oppimisen ja hyvinvoinnin eteen. He tarvitsevat verkostoja, joissa osaamista voidaan jakaa. Tähän auttaisi esimerkiksi olemassa olevia rakenteiden vahvistaminen. Kuraattorien ja koulupsykologien määrää lisäämällä ja toimenkuvaa laajentamalla olisi mahdollista saada heidän osaaminen luokkiin. Tai entäpä, jos ottaisimme mallia Joroisista ja palkkaisimme muissakin kunnissa psykiatrisia sairaanhoitajia kouluihin. Näiden keinojen avulla saataisiin osaamista lasten omaan ympäristöön.

Oppilaita ei tule jättää heitteille itseohjautuvuuden vaatimuksessa, mutta opettajiakaan ei saa jättää toteuttamaan muutoksia ilman opastusta, työkaluja ja resursseja. Reseptiä tulee arvioida, kokkeja tulee ohjeistaa, raaka-aineiden tulee olla laadukkaita ja tuotteen käyttäjiä tulee kuulla.

Loppuun totean, että en ole tehnyt samaa virhettä enää uudelleen. Maustan kalani jollakin muulla kuin etikalla.