Maija Rautavaara

Olin tietoinen vihapuheesta aiemmin, olin nähnyt sitä ja kuullut siitä. Kun hyppäsin mukaan politiikkaan ja sen myötä syvemmälle moniin somekanaviin, olen nähnyt, miten se todella mellastaa ja ulottuu laajalle. Se ulottuu myös vaikutusvaltaisten poliitikkojen puheisiin, mistä se vuotaa mediaan ja luo entistä suurempaa vastakkainasettelua. Asioiden, tiedon ja arvojen puntaroimisesta siirrytään myös politiikassa henkilökohtaisuuksiin ja loukkauksiin.

Vihapuhe laajenee ja saa aikaan liikkeitä, missä asetutaan kokonaista ihmisryhmää vastaan. Pelko ja viha saavat lisää valtaa ja voimaa. Tästä osoituksena on viimeaikojen Ranskan tapahtumat. Vihapuhe voi olla myös huonosti peiteltyä, kuten eturivin asiantuntijoiden kutsuminen kepeästi terroristiryhmän nimellä, koska ollaan tyytymättömiä heidän toimintaan. Näillä puheilla luodaan sellaisia mielikuvia, jotka eivät vie ainakaan eteenpäin kohti ratkaisuja. Sitävastoin ne lyövät kiilaa poliittisten ryhmien väliin, päättäjien ja asiantuntijoiden väliin, poliitikkojen ja äänestäjien väliin. Se lyö kiilaa ihmisten väliin. Vihapuhe voi olla kohdistettu suoraan ihmistä kohtaan taustan, värin, sukupuolen, uskonnollisen vakaumuksen tai poliittisen näkemyksen perusteella. Ja näin tekevät aikuiset ihmiset!

Samaan aikaan, kun aikuiset temmeltävät omilla kentillään, me opettelemme lasten kanssa vuorovaikutusta. Pohditaan, mikä on hyvää ja mikä on loukkaavaa toista ihmistä kohtaan.  Harjoitellaan omien ja toisen tunteiden tunnistamista ja pohditaan syy-seuraussuhteita. Harjoitellaan itsesäätelyä, jotta ei ensimmäisen impulssin saatua hyökätä kaveria kohden sanoin tai nyrkein. Opetellaan neuvottelun taitoja, huomioidaan kaikki onnistumiset ja kannustetaan hyvien keinojen käyttämisessä.

Sanotaan, että päiväkoti tai koulu on kuin pienoisyhteiskunta. Enpä toivoisi lastemme kasvavan sellaisessa pienoisyhteiskunnassa, mikä peilaa tätä aikuisten maailmaa. Toivoisin lastemme saavan kuvan yhteiskunnasta, joka perustuu kunniottavaan kohteluun, neuvotteluun ja hyvien vuorovaikutuskeinojen käyttämiseen. Tuntuu ehkä myös vähän epäreilulta opettaa lapsia käyttämään keinoja, joita ei käytetäkään enää aikuisten maailmassa.

Mitä jos me aikuiset kokeilisimme joitakin samoja menetelmiä, mitä lasten kanssa harjoitellaan? Leikkimielisesti voisin haastaa meidät aikuiset tutustumaan esimerkiksi alla oleviin materiaaleihin.

Hyvän kuuntelijan pelikorteilla voidaan harjoitella kuuntelemisen taitoja, mikä edistää ratkaisukeskeistä vuorovaikutusta.

Aikuistenkin välisen kiusaamisen ehkäisyyn voisi kokeilla Jotain Rajaa -materiaalia.

Kaunis ele -tehtäväkortteja voisi hyvin soveltaa aikuistenkin väliseen vuorovaikutukseen myös somemaailmassa.

Lasten kanssa harjoitellaan rentoutumista, pysähtymistä, hengittämistä ja mielikuvien avulla mielen rauhoittumista. Harjoitellaan tilanteiden ja tunteiden sanottamista, niiden hyväksymistä ja lopulta niiden hallintaa. Tähän voisimme me aikuisetkin pyrkiä, ennenkuin reagoimme saamaamme impulssiin.

Lapsen mieli on kehittymätön ja sen vuoksi lapsi näkee maailman mustavalkoisena.  Aikuinen kykenee ymmärtämään sen, että asiat eivät ole joko hyviä tai sitten pahoja. Maailmassa ja asioissa on olemassa sekä hyviä että vähemmän hyviä ja jopa pahoja ulottuvuuksia. Toisen ihmisen ajatukset ja arvot saattavat tuntua ikäviltä. Mutta jos toisen näkemys tuntuu väärältä tai vieraalta, voidaanko asioita muuttaa kiviä heittelemällä? Saadaanko maailma paremmaksi, jos yritämme saada jonkun näyttämään muita rumemmalta tai muita pahemmalta? Meillä on olemassa sääntöjä ja lakeja, joita yhteiskunnan jäsenten pitää noudattaa. Pienoisyhteiskunnissa on myös samoja sääntöjä joita lasten pitää noudattaa. Haluammeko näyttää, että oikeastaan aikuisten ei tarvitsekaan näiden samojen säätöjen mukaan toimia?

Kasvatuksessa puhutaan usein, että paha kasvattaa pahaa ja hyvä kasvattaa hyvää. Tämä pätee varmasti myös aikuisten maailmaan ja yhteiskuntaan. Yllä olevilla keinoilla onkin tarkoitus nimenomaan kiinnittää huomiota hyvään ja harjoitella positiivisia vuorovaikutuksen keinoja.

Kirjoituksellani oion mutkat suoriksi, myönnän sen. Mutta toivoisin, että voisimme näyttää lapsillemme mallia, emmekä sitä, mitä emme toivo heidän itsensä tekevän.