Maija Rautavaara

Pohdin, voinko kirjoittaa tästä, sillä asia tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Aluksi sille ei edes löytynyt järkeviä sanoja, ainoastaan voimakasta tunnepuhetta. Mutta lopulta se on kuitenkin myös asia, joka koskettaa joitakin yhteiskuntamme kipupisteitä, jotka vain nyt osuivat myös minun lähipiiriini.

Ennen joulua lähipiirini nuori joutui rajun väkivallan kohteeksi. Tämä tapaus pysäytti ja nostatti turhautumisen, pelon ja raivon tunteiden myrskyn. Näkökulma muuttui hetkessä ja jouduin tarkastelemaan asioita todella lähietäisyydeltä. Oma tai läheisen hätä saattaa sumentaa kyvyn katsoa kauas tai etäältä; samaan aikaan on vaikea katsoa lähelle ja kauas. Hiljalleen pystyin jo tarkastelemaan asioita peilaten niitä yhteiskuntamme tilanteeseen. Me näimme ja kuulimme, miten resurssipula vaikuttaa muun muassa poliisiin, lastensuojeluun ja kriisipäivystyksen toimintaan. Me näimme miten paljon voi vaikuttaa se, että lasten, nuorten ja perheiden pahoinvointiin ei kyetä puuttumaan syystä tai toisesta riittävän ajoissa.

Yhteiskunnan tukitoimet tuntuvat valitettavan usein olevan tulipalojen sammuttelua

Meillä on olemassa upeita toimijoita ja toimintoja, jotka voivat olla tukena niinä hetkinä ja niissä asioissa, joissa tukea tarvitaan. Mutta saavuttavatko tukitoimet kaikki? Vaikuttaa siltä, että tukitoimet ovat päällekkäisiä ja pirstaleisia, eivätkä tahot välttämättä tiedä toistensa toimista. Riskitekijät voivat jäädä huomaamatta tai niihin ei ole mahdollisuutta puuttua.

Olen lastentarhanopettaja, erityisopettaja, kuntapoliitikko ja tavallinen perheellinen aikuinen. Jokaisesta näkökulmasta olen nähnyt ja kuullut tilanteita, joissa on todettu, että olisipa tukea saatu varhemmin ja olisipa tuki ollut kokonaisvaltaisempaa.

Ajattelen, että nykyinen hallitus on tehnyt ratkaisuja, joissa on unohtunut se, että jokaisella yksilöllä ei ole samoja mahdollisuuksia. Esteet yhdenvertaisiin mahdollisuuksiin voivat johtua kehityksellisistä tai ympäristöllisistä syistä. Yhtäkaikki, ne ovat pulmia, joissa yhteiskunnan pitäisi voida olla tukena. Kyse ei ole vain yksilön oikeudesta hyvinvointiin, vaan myös yhteiskunnan oikeudesta sosiaaliseen ja taloudelliseen hyvinvointiin. Hyvinvoivat yhteiskunnan jäsenet rakentavat hyvinvoivan yhteiskunnan. Laadukkaan opetuksen, kasvatuksen, terveydenhuollon, neuvolan ja lastensuojelun merkitystä ei voi väheksyä. Erityisen suuri merkitys näillä palveluilla on niiden kohdalla, joiden polku ei ole suora ja tasainen. Hyvinvoivalle perheelle ja mutkattomasti kehittyvälle lapselle nykyiset toimet saattavat riittää, mutta olemme vastuussa myös niiden hyvinvoinnista, jotka tarvitsevat enemmän tukea ja kannattelua. Emme saa myöskään unohtaa sitä, että pahoinvointi luo pahoinvointia myös ympärilleen.

Lapsella, jonka pahoinvointiin ei kyetä puuttumaan riittävän varhaisessa vaiheessa on riski kasvavaan pahoinvointiin, syrjäytymiseen tai vahingolliseen käyttäytymiseen. On surullista huomata, että alle 15-vuotiaan kohdalla pohditaan, että voiko mitään enää tehdä, jotta saataisiin nuoren suunta muutettua. Nuori voi olla irrallaan jo niin monesta yhteisöstä elämässään, että mikään taho ei saa enää tartuttua yhä kasvaviin ongelmiin. Toivottomuus ei kuitenkaan ole ratkaisu. Sen sijaan meidän pitää vahvistaa niitä toimia, joilla voimme vaikuttaa hyvinvointiin.

Varhaiskasvatuksella voidaan vaikuttaa, mutta meidän täytyy huolehtia, että varhaiskasvatus on laadukasta. Pätevä henkilöstö, joka voi keskittyä tekemään kasvatustyötään, voi tukea lasta ja perhettä lapsen kasvussa. Ahtaalle ajettuna varhaiskasvatuksen mahdollisuudet tähän työhön heikkenevät. Neuvoloiden, perhetyön ja lastensuojelun resursseja ja mahdollisuuksia ei saa kaventaa, sillä niille täytyy turvata mahdollisuus puuttua kytevään pahoinvointiin. Kouluissa tarvitaan riittävät tukitoimet, jotta jokaisen lapsen tarpeisiin voidaan vastata. Erityisluokkien purkaminen ja lasten koulunkäynti lähikoulussaan edellyttää, että kouluille tarjotaan riittävästi osaamista ja resursseja haasteisiin, jotka voivat olla hyvin moninaisia.

Kunnat ja kolmannen sektorin toimijat tekevät jo paljon. Jatkuvasti kehitetään ja etsitään keinoja vaikuttaa lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointiin. Silti se ei vielä riitä ja tekemistä on paljon. Poimin joitakin upeita toimintoja ja hankkeita, joiden soisi laajentuvan.

Joroisilla tartuttiin oppilaiden pahoinvoinnin ja opettajien neuvottomuuden haasteeseen palkkaamalla koululle pysyvästi psykologi ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Vantaalla toteutetaan kototuttamisen tueksi Vantaan kaupungin ja Edupolin yhteistä Äidit mukana -hanketta, jossa maahanmuuttajataustaiset äidit pääsevät alakoululaisten lastensa oppitunneilla opiskelemaan suomenkieltä, tutustumaan koulujärjestelmään ja verkostoitumaan. Toimintaa on laajennettu niin, että myös isejä innostetaan mukaan. Vantaalla on lähdetty myös jalkauttamaan erityisnuorisotyöntekijöitä ammatilliseen koulutukseen ja tietyille yläkouluille, jotta voidaan puuttua nuorten syrjäytymisen riskiin. Yksi erityisen hatunnoston ansaitsema varhaisen puuttumisen toimintamalli on Icehearts. Se tuo kokonaisvaltaisen tuen sellaiselle lapsella, jonka kohdalla on huomattu erityinen huoli. Toiminta tuo tukea lapsen koulunkäyntiin ja vapaa-aikaan 12 vuoden ajaksi, lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle. Nämä kaikki ovat epäilemättä hankkeita, jotka maksavat itsensä moninkertaisena takaisin.

Kun kohtaa tragedian, on työskenneltävä sen eteen, että säilyttää uskon mahdollisuuksiin. Täytyy katsoa kaikkia niitä hyviä asioita, mitä jo tehdään. Meidän on luotava vaikuttavia toimintamalleja ja ylläpitää niitä, jotka todetaan hyviksi. Pyörää ei tarvitse keksiä montaa kertaa. Pidetään vain huoli, että se hyvä, mitä on luotu, saavuttaa mahdollisimman monen tarvitsijan. Silloin emme päädy pelkiksi tulipalojen sammuttelijoiksi.